Elämäni paras epäonnistuminen – Kokemus Kilimanjaron vaellukselta

Elämäni paras epäonnistuminen – Kokemus Kilimanjaron vaellukselta

Kaikki oli hyvin, kunnes yhtäkkiä ei sitten enää ollutkaan. Istuin sorapolulla reilun neljän ja puolen kilometrin korkeudessa, ja oksensin. Mahalaukku puski ulos kaiken mitä ulkoistettavissa oli aina vihreää sappinestettä myöden. Istuin siinä sorapolun laidassa ja nostin päätä aina ylenantien välillä viimeisen leirin suuntaan: 4,700 metrin korkeudessa tönöttävä Kibo Hut oli enää 100 metrin päässä.

Jos ei olisi ollut niin paha olo, näky olisi varmasti huvittanut. Siinä tämä reissaaja istui räkä poskella, huulet väpättäen ja kasvoilla elokuvista tuttu kliseinen kaihokatse kohti horisontissa siintävään päämäärään. Se kohta leffasta, kun päähenkilö kääntää dramaattisesti päänsä, katsoo ylevästi ja päättäväisesti tulevaisuuteen – jonnekin kuvitteelliseen maaliviivaan kaukaisuudessa – ja toteaa jotakin inspiroivaa, jonka voimin hän sitten voittaa kaikki naurettavan mittakaavan vastoinkäymiset ja pelastaa lopuksi koko maailman. Mulla oli juuri se sama katse, vaikkakin hieman eri päämäärä. 

Tämä on minun kokemukseni Kilimanjaron vaellukselta.

Kolme päivää aikaisemmin olin saanut kävelykepin käteeni ja aloittanut talsimisen kohti Kilimanjaron huippua. Vuosi aikaisemmin olin saanut päähäni lähteä Kilimanjarolle, aloittanut matkakassan kasaamisen ja kaverin mukaan houkuttelun. 

Kokemus Kilimanjarolta - KILROY
Kilimanjaron vaellus alkaa vehreissä maisemissa.

Kolmen ensimmäisen päivän ajan olotila oli poukkoillut ylös ja alas rullaportaita ja hypännyt toisinaan hissiin rivakoin seurauksin. Mieliala oli kulkenut pitkälti samoja reittejä, tiukasti fyysisen olotilan perässä. Olin hehkuttanut maisemia ja ihmetellyt itselleni tuntemattomia puulajeja. Olin kironnut vatsan väänteitä ja energiatason äkillistä romahtamista. Olin ollut kuin pikkulapsi jouluaamuna, pikkulapsi karkkikaupassa, pikkulapsi oikeastaan missä ja milloin vaan innoissaan. Oli tehnyt mieli hypellä ja rallatella. Olin ihaillut maisemia ja nauttinut auringosta. Olin hymyillyt paljon.

Olin ihaillut Tansanian yön pimeyttä. Syvää, pehmeää pimeyttä ja täyteläisen mustaa taivasta. Harvoin musta pimeys oli tuntunut niin lempeältä ja ystävälliseltä, ei ollenkaan uhkaavalta. Ja se tähtitaivas, niin paljon kirkkaampi kuin kotona. Taivas oli isompi, taivaankansi kaarevampi, leveämpi, mahtipontisempi.

Olin intoillut tähden muotoisesta tähdestä, jonka olin bongannut taivaalta: Ei pieni, pyöreä valopiste, vaan tähti. Juuri sellainen, jonka 95% ihmisistä piirtää, kun pitää piirtää tähti. Tähden muotoinen tähti. Toisaalta olin myös ärsyyntynyt vessakäynteihin pilkkopimeässä ja rakkuloihin, jotka oli hankaantuneet komeaan kokoluokkaan ennätysajassa kaikista varotoimista huolimatta.

Olin kiitollinen meidän kokista, joka kaikella todennäköisyydellä on maailmankaikkeuden paras kokki. Ja toisaalta olin harmitellut kolmantena päivänä kadonnutta ruokahalua. Olin hihkunut, kuinka tulivuoren jäätikkö jo näkyi; kuinka massiivinen vuori komeili meidän mökkien takapihalla. Toisin sanoen, matka Kilimanjaron huipulle oli sujunut varsin ristiriitaisissa tunnelmissa.

Kilimanjaron kokemus - Vaellusmatka
Maisemat, kasvillisuus ja ilmasto muuttuvat matkan varrella korkeusmetrien mukaan. 

Siinä vaiheessa, kun sorapolkua oli jäljellä sata metriä Kibo Hutille – ja jotakuinkin siinä samoissa kohdin, kun olin valmis konttaamaan maaliin – en ollut syönyt mitään koko päivänä. Päivän ruokahaluttomuus ei sinänsä kuulosta pahalta, mutta noissa korkeuksissa energiankulutus on jotakuinkin tuplat normiolosuhteisiin verrattuna. Ja kun siinä polun sivussa alkanut oksennusmaratoni kesti seuraavat parikymmentä tuntia, oli lopputuloksena, sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti, tyhjä olo. Ei varsinaisesti mikään voittajayhdistelmä vajaassa 5 kilometrissä, vähenevän hapen kanssa.

Seuraavana aamuna herätys aamuyöstä ja viimeinen nousu. Olotila ei ollut parantunut, ei maittanut edes suklaa, mutta olin päättänyt taistella tieni huipulle. Teetauon jälkeen Hans Mayer -luolalla n. 5,200 metrissä, minut kuitenkin kännytettiin alas. Harmitti. Ärsytti. Vitutti. Jos en olisi ollut niin uupunut, olisin ollut myös vihainen. Paljon tunteita pienessä hetkessä.

Olin vihainen sille oppaalle, joka kehtasi käännyttää minut alas leiriin. Eikö se tajunnut, että vaikka sillä itsellä oli mahdollisuus kävellä Kilimanjarolle mikä päivä tahansa, niin minulle tämä oli jotakin ainutlaatuista? Sitä paitsi eihän ylös ollut enää kuin viitisen sataa metriä. Toisaalta – vaikka nyt sitten rehellisyyden nimissä – jos täytyy miettiä, että vieläkö tässä seisoo omilla jaloillaan pystyasennossa vai makaa maassa selällään, niin ei sitten ehkä ole kovin hyvässä kunnossa jatkamaan vaellusta. Mutta vain ehkä.

Mutta kyllä se opas tajusi. Sen oppaan tehtävä ei vain ollut tehdä niin kuin minä halusin, vaan pitää minut, ja kaikki muutkin ryhmän jäsenet, turvassa. Tuossa vaiheesa matkaa oli tosiaan jäljellä enää satoja metrejä, mutta käytännössä se tarkoitti vielä ainakin kolmea tuntia Gillman’s Pointille ja sieltä vielä paria ylimääräistä tuntia Uhuru Peakille. Ja alaskin olisi pitänyt päästä omin jaloin. Valtaosa onnettomuuksista kuulemma tapahtuu juuri alaspäin tullessa: tavoite saavutettu, adrenaliinivarastot käytetty loppuun, keskittyminen herpaantuu, ja väsymys iskee. Kun käännytyspäätös tuli, järki käski olemaan kiukuttelematta, mut silti: Pah.

Vaellus Kilimanjarolla - Horombo Hut - KILROY
Reittivalinnasta riippuen majoitut vaelluksella joko pikkumökeissä tai teltoissa.

Hetken ajan laskin mielessäni rahoja, jotka oli mennyt hukkaan. Tämänkin loman ja nämäkin päivät olisi ehkä voinut viettää paremmin. Olin pettynyt. Jopa hävetti: miten kaikki muut pääsee huipulle, mutta minä en? Ja "kaikki muut" oikeasti tarkoittaa kaikkia muita. Kaikki muut meidän 8 hengen ryhmästä pääsi huipulle. Tosin yksi heistä oli niin heikossa kunnossa, ettei hän takaisin leiriin tullessa – kahden apuoppaan tukemana – muistanut edes käyneensä huipulla. Myöhemmin kuulin, ettei hän ollut edes huomannut ottaa valokuvia huipulta, kun oli ollut niin sekaisin.

Mutta todellisuudessa yksikään euro ei mennyt hukkaan. Ei sillä, ettenkö olisi halunnut itsekin huipulle asti, tottakai olisin, mutta uskoisin, että niin Kilimanjarolla kuin elämässä muutoinkin itseään viisaampien kuuntelu on varsin toimiva strategia. Se opas toimi juuri niin kuin pitikin. Tottakai. Ja onneksi toimin minäkin sen sijaan, että olisin päätynyt johonkin onnettomuustilastoihin.

Kun sitten olin horjunut takaisin Kibo Hutin leiriin, istahdin penkereelle ja join vettä oksentamatta. Ah, näitä elämän pieniä suuria iloja. Istuin ja ihailin kauneinta auringonnousua, jonka olen koskaan nähnyt. Minulla ei ehkä ole tästä mitään todisteita, mutta olen siltikin aika varma, että se joku, joka keksi sanan ’seesteys’, on istunut juuri siinä samassa paikassa ja ollut niiden samojen tunteiden vallassa kuin mitä itse olin juuri sillä hetkellä.

Hymyilin itekseni. Koskaan aikasemmin ei epäonnistuminen ollut aiheuttanut sellaista hyvän olon tunnetta. Valkoiset pumpulipilvet leijuivat alapuolella, taivas loisti oranssin ja punaisen eri sävyissä ja Mawenzi-huippu komeili silmien edessä. Selän takana lähes 6 kilometrin korkuinen Kibo, se huippu, jonne oli tarkoitus taistella tiensä ylös, oli liian lähellä ihailtavaksi.

Tyhjä leiri ja täydellinen hiljaisuus. Osa menee ehkä väsymyksen piikkiin, mutta se puolituntinen, jonka istuin siinä pilvien yläpuolella, Kilimanjaron rinteellä silmät aurinkoa tapittaen, arkistoitui välittömästi muistoihin autuaan onnellisten hetkien kategoriaan.

Kokemus Kilimanjaron vaellukselta - KILROY
Auringonnousu vajaassa viidessä kilometrissä on varsin vaikuttava näky.

Muut huhkivat vielä kilometriä korkeammalla, kun itse jo nautin olostani. Siinä hetkessä oli helppo olla tyytyväinen – kaikesta huolimatta. Se aamuaurinko oli ehkä koko reissun paras hetki, vaikka Kilimanjaron jälkeen jatkoinkin vielä kaverin kanssa safarille Ngorongoroon ja Sansibarin hiekkarannoille. Niin absurdilta kuin se kuulostaakin, niin vaellus Kilimanjarolle osoittautui reissuksi, jossa oli kyse matkanteosta eikä niinkään päämäärästä.

Olin matkassa kaverin kanssa ja vaelluksella meitä oli vielä 6 muuta seikkailijaa, mutta kokemus todellakin oli yksilöllinen. Vaelluksen aikana tuli käytyä monen monta keskustelua itsensä kanssa, ja vaikka en aina ollut kovin miellyttävä keskustelukaveri itselleni, oli kokemus juuri kaikkien niiden hiljaisten hetkien ja vaikeiden päätösten takia niin ikimuistoinen kuin se olikin. En oikeastaan edes ole enää pettynyt, että huippu jäi saavuttamatta. Olen ennemminkin ylpeä itsestäni, että uskoin opasta ja kuuntelin kehoani, enkä kavunnut huipulle väkipakolla, kuten se yksi ryhmäni jäsen, joka nousi huipulle tajuamatta enää, missä oli.

En ehkä saanut juuri sitä kokemusta, jota olin lähtenyt hakemaan, mutta eihän reissussa koskaan asiat mene niin kuin etukäteen kuvittee.

Minun Kilimanjaron kokemus oli täynnä täydellisen ihania tunteita.

 


Kiinnostaako Kilimanjaron valloitus?
Kilimanjaron vaellusta varten ei tarvitse aloittaa erityistä treeniohjelmaa: peruskunto on aivan riittävä aina huipulle asti. Vuoristotauti sen eri muodoissaan voi osua kenen tahansa kohdalle riippumatta kunnosta ja tahtotilasta. Jos haluat lisäinfoa eri vaellusreiteistä ja reissuista tai sinulla on kysymyksiä käytännön järjestelyistä, ota ihmeessä yhteyttä: kerromme lisää ja annamme vastauksia. 

Muita aiheeseen liittyviä postauksia
Ota yhteyttä